Talossa asustaa hyvä henki - Otto Tarrimaan tarina

“Tiurahovissa vallitsee majoittuvan väen kesken hyvä, usein tiiviskin tunnelma.  Savotta-aikaan tukkijätkät saapuivat päivän töistään, saivat vatsansa täyteen  ja hiet irtosivat lopullisesti saunan löylyissä. Talon töistä ei tarvinnut välittää, sillä emäntä apulaisineen valmisti ruuat ja talonmies  lämmitti tuvat ja saunan.  Ikänsä tukkimiehen töitä paiskinut Otto Tarrimaa jäi työvuosien kertyessä ja voimien vähetessä hoitamaan Tiurahovin talonmiehen tehtäviä.  Yhtenä syksyisenä päivänä, kun miehet palasivat metsätöistä, Otto löytyi hengettömänä lavitsaltaan.  Vain maallinen majansa lepäsi kesken jääneillä päivänokosilla.  Hevosreellä tai muulla kulkupelillä hänet kuljetettiin asianmukaisin menoin siunattavaksi ja haudattavaksi.
Vaan lappilaisen uskomuksen mukaan vainajan henki saattaakin jäädä liikuskelemaan tutuissa paikoissa.  Valvomassa, että kaikki on hyvin ja hyvä tunnelma säilyy.  Tarrimaan Otto on Tiurahovin hyvä henki, haltia. Sattumoisin joku saattaa hänen hiljaisen kulkunsa havaita, milloin lämpiminä, milloin kylminä tuulahduksina. Joskus narahtaa lattian lankku, toisinaan kiuas kihahtaa kutsuvasti tyhjään saunaan astuessa.  Otto on lämmittänyt saunan väen tulla.  Hyvä Otto!”

Tiurahovin ison tuvan seinällä on piirroskuva Otosta.  

 


 

Mikä on savottakämppä tai savottapirtti ?

Savottapirtti on savotan lyhytaikaiseen työväen majoitukseen tarkoitettu asuintila, johon kuului lavereilla varustettu pirtti, keittiö ja kuivaushuone. Keittiön ja pirtin välistä tarjoiluaukkoa sanottiin elämänluukuksi, työnjohdon erillistä osaa rakennuksesta puolestaan teräväksi pääksi. Savotan naispuolisella keittiöhenkilökunnalla oli oma tilansa, jonne muilla ei ollut pääsyä ilman lupaa. Pirtin rakennusaineena on käytetty savotan tuottamia tukkipuita, joista on rakennettu yksinkertainen lovettu puukehikko kuten hirsitaloissa. Lämpö pirttiin on saatu puukamiinasta.
















Muonion seudun saamelaisperheiden tarinaa

Nutti Anund Larsson Sarri  (Anundi) syntyi vuonna  1774 tai  1775 poronhoitoa  harjoittavaan saamelaisperheeseen Ruotsin Jukkasjärvellä. Hän muutti nuorena miehenä Pajalan ja Kolarin  alueelle ja meni vuonna  1794 Pajalan kirkossa naimisiin  Ingrid  Pehrsdotter Suikin  kanssa.  Ingrid, jota arkisessa kielenkäytössä kutsuttiin  Ingaksi, oli syntynyt  Kolarissa  vuonna 1770.  Anundia kutsuttiin kirkonkirjoissa metsäsaamelaiseksi, mikä kertoo  siitä,  että perhe paimensi  ympärivuotisesti  poroja  metsissä  ja  aivan metsien läheisyydessä sijaitsevilla tuntureilla. –  Tunturisaamelaiset  jutivat  sisämaasta  ja  metsäalueilta Norjan rannikolle ja tuntureille,  ja  takaisin.

Lähteistä ei käy ilmi, missä päin Anundin  ja Ingan porolaitumet sijaitsivat, mutta niiden voidaan päätellä olleen samalla alueella, jolla heidän tyttärensä ja vävynsä  myöhemmin  hoitivat poroja. Alue sijaitsi  nykyisen Muonion kunnan eteläisessä osassa ulottuen myös Kittilän ja Kolarin puolelle.  Sen eteläpuolella sijaitsivat Suikkien laidunalueet, mutta aikaisemmin  Suikkien laidunmaat saattoivat ulottua vielä kauemmaksi pohjoiseen. Oletettavasti Anund Sarri  pääsi hyödyntämään näitä alueita Ingrid Suikin kanssa solmimansa avioliiton myötä.

Samuli Paulaharjun mukaan Anundi tunnettiin koko Lapinmaan rikkaimpana miehenä. Häntä kuvaillaan pienikasvuiseksi, paksuksi  ja  vaaleanvereväksi käppänäksi.  Hänellä  oli  suuri määrä poroja  ja  tapana  kerskailla, että hänellä on niin paljon poroja, etteivät sen enempää hukat kuin varkaatkaan kykene niitä hävittämään. Kuivattua poronlihaa säilytettiin tavallisesti pitkin erämaita kantojen nenään  rakennetuissa niliaitoissa, mutta Anundilla oli aitoissa niin runsaasti lihaa,  että sitä pääsi mätänemäänkin.

 Anundilla ja Ingalla oli neljä aikuiseksi varttunutta tytärtä: vuonna 1796 syntynyt Margreta  (Greta, Kreeta), vuonna 1798 tai 1799 syntynyt  Brita Christina  (Brita Stina, Stiina), vuonna 1802 syntynyt  Anna Catharina  (Anna Kaisa) ja vuonna 1810 syntynyt  Catharina  (Kaisa). Anundin pororikkauksien takia Sarrin tyttäret olivat  todennäköisesti houkuttelevia puolisoehdokkaita,  ja varsinkin miehille, jotka halusivat poropaimeniksi. Tyttäret menivätkin naimisiin paimentolaisporomiesten kanssa,  ja kaikilla neljällä avioparilla oli lujat siteet  Muonioon. Kreetan aviomies oli Hendric Jönsson Vasara ja Kaisan  mies Anders Olofsson Nutti. Molemmat olivat kotoisin Enontekiön  Suonttavaarasta  ja  lisäksi  läheistä  sukua  keskenään.  Hendric  oli  Anders Nutin isän nuorempi velipuoli, joten Hendric oli Andersin  setä.
Stiina  meni  avioon Kerässiepistä kotoisin olleen  Matts Olofsson Siepin eli Taskis-Matin kanssa. Kerässieppi  kuului  tuolloin  Enontekiön  kuntaan,  mistä  saattaa  johtua  perimätieto,  jonka mukaan Taskis-Matti oli tullut Hetasta (Paulaharju). Anna Kaisa oli  naimisissa     Eric Knutsson Vettaisen kanssa. Tämän poronhoitoa harjoittaneet vanhemmat olivat  muuttaneet  Ruotsin Ylikainuusta  (Överkalix)

Kaisa ja Antti päättivät ryhtyä uudisasukkaiksi Kaisan kotiseudulle. He asettuivat asumaan pienen Tiurajärven rannalle Muonion kaakkoisosaan. Sieltä ei ollut pitkä matka Kaisan sisarten luokse, koska näiden  käyttämät porojen vaellusreitit sijaitsivat lähellä. Suunnilleen samoihin aikoihin Stiina ja Matti pystyttivät  pienen mökin Salmijärven rannalle. Kreetan ja Heaikan kotapaikka  sijaitsi Äkäsjärven rannalla, ja Anna Kaisalla ja Erkillä saattoi olla kotapaikka Reponiemen lähistöllä Muonionjoen rantatörmällä. Siskosten isä Anund Larsson Sarri  kuoli pian tämän jälkeen Tiurajärvellä. Se että hänen kuolinpaikkansa on nimenomaan Tiurajärvi, liittyy ilmeisesti hänen tyttäreensä Kaisaan. Anund asui sairaana vanhuksena Kaisan ja Antin luona tai Anundilla ja Ingalla oli kotapaikka  Tiurajärven rannalla, minkä takia Kaisa ja Anders olivat asettuneet asumaan samalle paikalle.

Saamelaissuvuissa yleensä noudatetun tavan mukaan perheen nuorin huolehtii isästään ja äidistään heidän vanhoina päivinään ja ottaa haltuunsa vanhempien talon tai poroelon. Molemmat selitykset siitä, miksi Anund kuoli juuri Tiurajärvellä,  ovat yhteneviä tämän perinteen kanssa. Muutettuaan  Tiurajärvelle Antti ja Kaisa saivat  ainakin kolme  lasta Turtolassa syntyneiden lisäksi, Johan Olofin (1843), Fredrik Gustafin (1846) ja  Brita Marian (1849). Millaiseksi elämä Tiurajärvellä sitten muotoutui?  Paulaharju kirjoittaa, että Antti rukka joutui luopumaan talostaan ja pojat paimentamaan paikkakunnalla pysyvästi asuvan väestön poroja. Antti ei kuitenkaan  joutunut luopumaan talostaan, vaan niin joutuivat tekemään Kaisa ja lapset. Antti kuoli 7.  tammikuuta 1852, ja vuoden 1850 manttaaliluettelon mukaan Antti ja Kaisa asuivat edelleen Tiurajärvellä. Jos perhe joutui muuttamaan pois talostaan Antin vielä eläessä, sen on täytynyt tapahtua vuonna 1851.
Antin kuolema merkitsi  murhenäytelmää Kaisalle ja lapsille. Heidän vanhin poikansa oli kuollut nelivuotiaana.  Tiettävästi heille oli syntynyt  myös Johan Mathias     -niminen poika, joka oli vuonna 1849 haudattu Kolarin hautausmaalle. Vajaa vuosi Antti-isän kuoleman jälkeen kuoli heidän  poikansa  Anders  Wilhelm.  Hän  paleltui  kuoliaaksi vähän ennen joulua 14-vuotiaana,  eikä  mistään  löytynyt  selitystä,  miksi  niin tapahtui  ja miten. Voi olla, että hän oli  ollut paimentamassa muiden poroja, kuten Paulaharju on kertonut. Oli  varsin tavallista, että myös  Anders Wilhelmiä nuoremmat lapset paimensivat poroja.
Kaisan ja lasten  joutuessa muuttamaan Tiurajärveltä heidän pelastuksenaan olivat sukulaiset: Kaisa asui monen vuoden ajan siskontyttärensä Brita Kaisa  Vasaran ja  hänen miehensä  Anders  Suikin  luona. Ensi  alkuun myös  kaksi nuorinta elossa  olevaa lasta  asuivat yhdessä hänen kanssaan. Elämänsä  loppuajat  Kaisa  asui toisen sisarentyttärensä, Stiina ja  Matti Salmijärven tyttären Brita-Marian, talossa Nivunkijärvellä.  

Samanismi, noitarummut ja seidat

Saamelaisten perinteinen elämäntapa merkitsi muiden alkuperäiskansojen tavoin elämistä osana luontoa; ihminen ei ollut luonnosta erillään vaan osa sitä. Todellisuus miellettiin sekä näkyväksi aineelliseksi  että näkymättömäksi henkiseksi ulottuvuudeksi. Ensin  mainittu oli arkipäivän todellisuutta,  ja jälkimmäisessä asui henkiä ja erinäisiä jumalolentoja.  Samaani (noaidi) pystyi pääsemään yhteyteen henkien maailman kanssa ja hakemaan sieltä apua mm. sairauteen ja hedelmättömyyteen – mutta myös poro-onnea.

Samaani käytti toiseen maailmaan päästäkseen apuna noitarumpua, jota löi vasaralla, ja joikasi. Siten samaani vajosi transsiin ja kykeni matkaamaan toiseen maailmaan. Rumpua voitiin käyttää apuna myös ennustamisessa. Rumpukalvossa oli kuvioita, jotka esittivät näkyvän ja näkymättömän maailman erilaisia tunnusmerkkejä, symboleja. Rumpukalvon muoto ja symbolit vaihtelivat aikakauden ja paikan mukaan. Vanhimmissa säilyneissä rummuissa (1100 jKr.) on hyvin vähän symboleja, kun taas myöhempien rumpujen  (1600–1700) kuviointi on  huomattavasti runsaampaa, ja niissä on  myös  kristinuskon  tunnusmerkkejä,  kuten  Marian symboli ja kirkkorakennusten kuvia.

Yhteyttä henki- ja jumalmaailmaan voitiin  pitää myös tuomalla  uhrikiville, eli seidoille, uhrilahjoja. Seita saattoi olla yhden  perheen käytössä, mutta oli seitoja, joita käytti kokonainen lapinkylä (siida) tai kyläyhteisö. Uhrilahjojen antamisella haluttiin saada menestystä,  vaurautta, hyvä sosiaalinen elämä ilman kateutta ja panettelua ja  myös poro- ja kalaonnea. Seidat olivat  tavallisesti kiviä tai kallioita, mutta ne saattoivat olla myös puusta veistettyjä paaluja. Kaikki saamelaismiehet uhrasivat, joten se  ei ollut pelkästään samaanien eli noaidien tehtävä.  Suuret yhteiset uhraukset tehtiin kuitenkin   

Vanhoja uskomuksia

Samaani määräsi uhrattavien porojen  määrän, ja poronliha keitettiin ja syötiin uhripaikalla tiettyjen rituaalien mukaisesti.  Suurin osa samaaneista oli miehiä, mutta  myös naisia on ollut jonkin verran. Venäjän  puolella kerrotaan olleen muutamia  naispuolisia  noaideja, jotka keskittyivät kuitenkin  lähinnä  parantamiseen.  Monilta paikkakunnilta on kantautunut  tietoja uskontoon  liittyvistä  naisiin kohdistuneista tabuista (naisilta kielletty): pyhät karhunpeijaiset ja niitä  koskeva  kultti, kodan  tai  laavun  tulisijan  takana  oleva  alue  (boassjon),  suurten uhripaikkojen ympärillä sijaitseva pyhä alue ja itse noitarumpu.
Muutamat näistä  tiedoista ovat peräisin suhteellisen myöhäisestä luulajansaamenkielisestä ja eteläsaamenkielisestä perinneaineistosta 1800- ja  1900-luvuilta. Viimeiset samaanit toimivat täällä  1800-luvun alkupuolella. Kivipaasien ja  kivien  alle menneinä  aikoina piilotettuja rumpuja saattaa silloin tällöin löytyä vielä tänäkin  päivänä. Vaikka vanha saamelaisuskonto eri vivahteineen onkin kadonnut, vanhoja  uskomuksia  ja  tapoja elää edelleen. Monien saamelaisten elämään kuuluu vielä nykyäänkin luonnollisena osana muun muassa luonnon kunnioittaminen ja luvan kysyminen, kun halutaan asettua asumaan uuteen paikkaan  tai yöpyä siinä sekä  usko parantumiseen, kiroukseen, aaveisiin, maahisiin  ja  ennusmerkkeihin. Enimmäkseen saamelaiset  kuuluvat luterilaiseen kirkkoon, kolttasaamelaiset ortodoksiseen.  Kristillinen vaikutus Saamelaiset joutuivat kosketuksiin kristinuskon kanssa jo katolisena aikana. Keskiaikaisia  kirkkoja rakennettiin ennen kaikkea rannikolle, missä asui väkiluvultaan suurin ei-saamelainen väestö.


Kolarin ja Muonion saamelaisten uskosta ja uskomuksista
⦁    alueen seidat ja uhripaikat

Seidoille annetut uhrilahjat näyttävät  olleen  rituaali, joka  säilyi  vanhassa saamelaisuskonnossa ajallisesti  pisimpään. Muoniossa  tunnetaan 12 uhripaikkaa, ja onkin syytä olettaa,  että paikalliset  saamelaiset käyttivät 1800-luvulla niistä  ainakin muutamaa. Varmaa  tietoa asiasta  ei  kuitenkaan  ole.  Useat  seidat sijaitsevat saamelaisten asuinpaikkojen tai vaellusreittien läheisyydessä.
Muonion eteläosassa sijaitsee Pakasaivon  rotkojärvi, lähellä Suikin suvun asuinpaikkaa Pakajärvellä. Saamelaiset ovat pitäneet saivojärviä pyhinä muun muassa  niiden kaksoispohjan takia. Pohjan alla  asuvat saivon asukkaat, eli vesikansa, joka viettää samankaltaista elämää kuin saamelaiset. Nykyisin Pakasaivon rantatörmälle johtaa paikoitusalueelta polku, ja  erittäin jyrkälle ja korkealle rantakalliolle on rakennettu portaat ja näköalatasanteita. Paikoitusalueelle on  pystytetty saivosta kertova opastetaulu.

Muutamaa kilometriä ennen  Pakasaivoa sijaitsee  suuri litteähkö seitakivi, Kirkkopahta, jonka uskotaan olleen Suikkien seita. Kunnan itäosasta löytyy Pakasaivoa hieman  pienempi  ja loivarantaisempi saivojärvi, Äkässaivo, jonka rannan suurta kalliomuodostelmaa on käytetty  seitana. Nykypäivinä alueelle on  rakennettu retkeilypolkuja  ja opastetauluja, joissa  kerrotaan Äkässaivosta ja saamelaisesta  samanismista. Äkässaivon seitaa ovat saattaneet käyttää sekä Suikin suku että Sarrin perhe. Kunnan länsiosassa Saijavaarassa aivan  Muonionjoen tuntumassa olevaa seitaa ympäröivät lukuisat pienehköt kivet. Mahdollisesta seitaa on käyttänyt Vettaisen perhe, joka on asunut vaaran läheisyydessä. Äkäsjärveltä  löytyy seita, jota oletettavasti on käyttänyt Vanhan Vasaran perhekunta. Kivi sijaitsee  kukkulalla järven kaakkoispuolella. Helpoiten kiven löytää seuraamalla Äkäsmyllyn luota lähtevää polkua.  Uhripaikalle on noin kolmen kilometrin matka.
Vanha Vasara on hyvä esimerkki siitä,  kuinka saamelaiset  saattoivat olla  samaan aikaan mukana kahdessa uskonnollisessa järjestelmässä. Hendric (Heaikka) Vasara, hänen vaimonsa Margareta Sarri ja heidän kaikki yhdeksän lastaan on kastettu kristillisessä  kirkossa. Kaste oli tärkeä  toimitus, joka haluttiin  järjestää mahdollisimman pian lapsen syntymän jälkeen, ja monet lapset kastettiin tuolloin noin kuukauden ikäisenä. Kristillisistä tavoista oli tullut tärkeä osa saamelaisten elämää. On vaikea tietää, kuinka suuressa määrin tämä  johtui rituaalien noudattamatta jättämisen aiheuttamasta rangaistuksen uhasta.

Porosaamelaisten ei ollut aina mitenkään  helppoa käydä juuri sen seurakunnan kirkossa, jossa he olivat kirjoilla, joten poroja  laiduntaessaan he  kävivät naapuripitäjien kirkoissa. Kotiseurakunnan papin oli määrä saada tieto siitä, että he  olivat  käyneet jumalanpalveluksessa jossakin toisessa  seurakunnassa. Siksipä naapuriseurakunnan pappi kirjoitti todistuksen, jonka saamelaiset saivat mukaansa omalle papille vietäväksi. Hendric Vasaran perhe kävi jumalanpalveluksessa sekä Pajalassa että Kittilässä vaeltaessaan porojen kanssa näissä pitäjissä.  – Aviopari kävi siellä  myös ehtoollisella. – Kittilän  pappi  Nordberg  kirjoittaa,  että  heidän  kristinuskon tietämyksensä  oli  vaatimatonta ja että he olivat viettäneet nuhteetonta elämää. Ilmaisu  vaatimaton kristinuskon tietämys  oli vakiintunut, ja se voitaneen nykyään tulkita, että  heillä oli vähän tai jonkin verran tietoa kristinopista.
Vanha Vasara osallistui myös  kristillisiin rukousseuroihin. Ainakin Paulaharju  kertoo tapaamisesta, jossa  Vasara kiusoitteli pastori Cajanusta. Kristityt eivät kuitenkaan  olleet  aivan varmoja siitä, oliko Vasara oikea kristitty, koska he tulivat sitä  ihan tiedustelemaan. Na, on minulla puolikolmatta uskoa, äijä sanoi. Mitä sie sitten uskot? kristityt kysyivät. Naa, mie uskon vaphaasti ja vakhaasti,  että Jumala on minut luonut, ja sen mie uskon täyvellisesti, että se äiti on minut synnyttänyt, joka minut on imettänytkin, mutta sen mie uskon vain  puolittain, että se mies, jota sanotaan minun isäkseni, on minut siittänyt.  

Vanha Vasara oli tietäjä ja loitsija

Paulaharju kertoo edelleen, että Heaikka,  eli Vanha Vasara, oli tietäjä ja loitsija niin  kuin  muutkin  vanhat  lapinäijät. Peskin  povessa,  kaulassaan, hän kantoi  aina pussia, jossa  oli  tulukset  sekä  eläväähopeaa linnunkynässä, rautanaula, toppineula ja poronkoparasta,  poron etujalan  pikkukynnestä, otettu pikku luu.  Niitä hän tarvitsi korttojen karkottamisessa  ja  kaikenlaisessa  taikojen tekemisessä. Joskus ukko vei kavereitaan hautausmaalle  katsomaan,  kuinka  kirkkomaankansaa nostetaan, ja  kun äijä viittoi kädellään ja supisi jotakin, niin väkeä nousi haudoista  kuin  sääskiä.  Kun  Heaikka  viittasi kädellään uudelleen, koko kansa vaipui takaisin hautoihinsa.
Vaikka kaikki joikaaminen ei liittynyt  samanismiin, kirkon miehet tuomitsivat joikaamisen ankarasti ja leimasivat sen syntiseksi aivan kuten uhrikivet ja rummutkin. Yleensä myös kristityt saamelaiset suhtautuivat tuomitsevasti joikaamiseen. Siksipä se yritettiin salata. Useimmat  saamelaiset  joikasivat vain ollessaan yksikseen luonnon helmassa tai juovuksissa.  Paulaharjun mukaan  sekä  Vanhalla Vasaralla että hänen vaimollaan  oli  tapana  joikata,  kun  he  olivat  päässeet väkevien  makuun. "  Kreeta-muori joikasi: Puoras Puornanen paarne, joi joi joi joi joi Vellan neijanen neita, jei jei jei jei jei jee! Ja Vanha Vasara: Ramppa-Vuollo, uoo, Ramppa-Vuollo, uoo!"  (Paulaharju 1922:65)

Myös Vanhan Vasaran appi, Anund Sarri,  osasi vanhoja samaanin (noaidin) taitoja. Paulaharju kertoo ajasta, jolloin hirveä  pororutto oli tappaa alueen kaikki porot. Pororutto lensi kuin punainen lintu, kuin  kuukkeli, joka istui vuorotellen porotokan jokaisen poron sarvissa. Se kaatoi poron  toisensa jälkeen, ja monet menettivät koko porokarjan. Anundin ukko tiesi  kuitenkin, millä  tavalla hänen tuli toimia pelastaakseen poronsa. Hän teurasti poron, johon rutto  oli iskenyt ensimmäisenä, työnsi puukon poron kaulaan ja leikkasi rintakehän auki. Sitten hän veti suolet ulos, heitti ne tervaspuusta tehtyyn nuotioon ja poltti tuhkaksi. Sen jälkeen Anundin porot saivat olla turvassa  rutolta.

Tiurajärvelläkö kummittelee?

Paulaharju kirjoittaa  myös, että Vasaran ja Sarrin  kaltaisten     kauan aikaa sitten kuolleiden vanhojen  saamelaisten entisillä asuinpaikoilla  kummittelee. "Anundi oli ollut koko velho  mieheksi. Tiurajärvellä kuoli  ja sieltä tuotiin maahan. Setäni oli  tuohuksella yöllä,  lähti aamupuolella  asunnolleen, valkee  paloi  nuotiossa. Kuulee ukko valituksen, valitus ei  lakkaa. Suuri musta  lintu, niin kuin  kokko tulee pitkin jokea ihminen kynsissä. Istuu  kokko hongan latvaan ja alkaa kaivaa  syäntä ihmiseltä. Teki sitten setä heinää päivällä. Vene tulee  ja siinä on suuri arkku. Se oli Anundin ruumis siinä.  Se  oli Anundin ollut suuri porojumala. Ei sillä ollut  yhtään poikaa, tyttäriä vain."  (Paulaharju, Kalske 2000:21)

Veren pysäyttäjä ja parantaja

1800-luvulla  syntynyt Pekka Sieppi  (Nils Peter Sieppi) oli pieni ja tumma mies,    kotoisin  Kerässiepistä. Vaimona hänellä oli Vettaisen tytär ja heillä yhteinen poika. He asuivat Venejärvellä. Pekalla  oli sellaisia kykyjä, joita ei  muilla ollut. Hän osasi muun muassa  pysäyttää veren, ja  ihotaudit ja  hammassäryt hän paransi. Pekka tiesi myös, mihin  ihmisten  kotieläimet olivat hävinneet. Ristivuoman tiellä oli erikoinen, seitsenhaarainen puu, jonka luokse Pekka meni taikojaan tekemään. Kierrettyään puun seitsemän  kertaa  vasta-  ja  myötäpäivään hän kuunteli  puun tyvellä, ja hetken  päästä hän osasi  kertoa, mihin  eläimet  olivat  kadonneet. Puusta Pekka sanoi, että jos joku sitä yrittää katkaista, siinä katkeaa seitsemän sahaa,  eikä  se  kaadu sittenkään.  Ihmiskäsi  sitä ei  pysty  kaatamaan  – kuten  ei  kaatanutkaan:  Mauri-myrsky  katkaisi  sen  1980-luvulla paljon jälkeen Pekan kuoleman.  
Lääkärit eivät saaneet puhistumaan  tytärtä. Siinä  oli semmoinen kohelma,   että kerrassaan nahka lähti kasvoista ja selästä. Lääkärit Torniossa ja Oulussa ja   Helsingissä yrittivät parantaa,  mutta eivät saaneet. Mutta Siepin Pekka sanoi: ’Hm, tuon verran ne ymmärtää puhistaa pitaalista.’ Ja  Pekka vei tytön Tinkavaaran taakse Vaarakaltiolle ja otti sammalta  ja kääri tytön niihin. Pani  tytön silmilleen, kasvot alle käsin maata sammalien päälle ja pesi kauheasti kallion veellä, pesi monta kertaa. Ja tyttö tuli terveeksi. Kaltion vesi  tulee Tinkavaaran alta, ja  se  on kaiken talvenkin sulana. "  (Paulaharju, Kalske 2000: 40)

Tarinoita

MAAHIAINEN VAIHTAA LAPPALAISLAPSEN
Muoniossa asui pienessä lapinkodassa Priita-Kaisa-niminen vaimo miehensä Antin kanssa.  Heillä oli paljon lapsia; nuorin oli vasta vajaan vuoden vanha. Sattui sitten kerran, kun Antti oli poissa kotoa, että  Priita-Kaisan täytyi mennä kahden vanhimman tyttärensä kanssa porotokkaa kääntämään, sillä porot pakkasivat hajoamaan. Täksi ajaksi täytyi  Priita-Kaisan jättää  lapset yksin kotaan. Pienimmän lapsen hän laittoi  huolellisesti  kompsiaan ja  ennen  lähtöä  siunasi:  "Jeesus  siunaa  lastani.  Varjele meitä peoilta, pahansuovilta ihmisiltä ja kaikilta  valkean  (tulen)  vaaroilta."  Sitten  hän lähti. Ei Priita-Kaisa kauan viipynyt  porojen  kääntämisessä, hän sai kohta palata takasin kotaansa. Kun hän tuli kotansa edustalle, kuuli hän kodasta outoa, kummallista kimakkaa lapsen itkua. Paha aavistus valtasi  Priita-Kaisan mielen. Hän meni nopeasti sisälle. Kauhistuneena hän seisoi kompsian  edessä: Lapsi oli vaihdettu! Maahiainen oli vienyt pois hänen hyvän lapsensa ja  jättänyt sijalle oman "parkusan" pehmeän lapsensa. Priita-Kaisa parka oli aivan toivoton. Hän valitti: "Voi minua, ku en käskeny varjella Maahiaisilta!" Ei voinut Priita-Kaisa muuta kuin alkaa tyynnyttelemään, vaikkaki kylmäkiskoisesti alinommaa  märtäävää ja rapastelevaa,  inhottavan näköistä lasta. Ruokaa hän ei kyllä antanut, eikä antaisi, vaikka miten kävisi, niin hän oli päättänyt – Seuraavana aamuna kantoi Priita-Kaisa lapsen kompsiassa ulos kodan eteen. Hän oli päättänyt tehdä kaiken,  mitä voi, että Maahiainen  toisi hänen lapsensa pois.
Hän otti vitsan käteensä,  vitsa oli yksivuotisesta paijunvesasta. Sitten hän piirsi vitsan tyvipäällä ristin maahan ja sanoi: "Jeesus Kristus varjelkhoon minun lastani Maahiaisen maan tykönä, ja pane se pirun enkeli tuohmaan minun lapseni poijes, sillä mie olen sen Jeesuksen Kristuksen  nimheen Muonion papile kastattanu!" Tämän jälkeen hän löi kompsiassa olevaa lasta kolme kertaa; käsiin, jalkoihin, selkään ja päähän samalla vitsalla ja sanoi:  " Mene pois Maahiaisen, pirun piian äppö! En mie huoli sinua, mie tartten saaja omani." Lapsi alkoi kauheasti rääkkymään. Priita-Kaisa alkoi nyt huutelemaan maahiaiselle kaikenlaisia haukkumanimiä ym. Sillä hän oli  varma siitä, että Maahiainen  piileskeli hyvinkin lähellä seuraten hänen touhujaan. "Kuule nyt maahiais-nakku, peikon naasko,  pirun pikasutti, kunka sinun kläppisti itkee! Eikö sulla häpeämättömällä lurjuksella tule armo?  Tuo pois, sen letkare, minun Jeesuksen Ristuksen nimheen kastettu lapsi  ja vie pois tuo sinun  ryöttö ja ilkeä kläppi-vetkale. Jos et tuo minun lastani, niin  mie panen tuon Tiusajärveen." (Tiurajärvi) Sitten hän vei lapsi-kompsian kotaan  ja lähti itse toisten lasten  kanssa metsään hihtaen samalla myös poroja, niin kuin hänen  oli tavallista. Kun hän vähän ajan perästä tuli takaisin ja meni katsomaan lapsi-kompsiota, huudahti hän riemastuneena: "Minun paarna." Sillä kompsiassa oli Priita-Kaisan oma lapsi. Sitten hän teki ristinmerkin  lapseen kädellään ja sanoi: "Jeesus siunaa lastani! Kiitetty ole  Jumala, kun annoit  mulle  takaisin hyvän lapseni." Ja  Priita-Kaisa hyppeli ilosta, lapsi sylissä  ja  joikasi: 81"Minun paarna, kaunis paar-na! Ei ole koskaan paha paarna. Maahiainen meinas viiä minun hyvän pikku paarnani. Keijuta, keijuta, keijun, keijuu-uu." Illalla kun Priita-Kaisa meni porontaljalle  nukkumaan ja alkoi juuri mennä "horthoon", aukeni kodan ovi ja sisälle kurkisti pieni, suurikäsinen vaimo ja sanoi: "Mie olen Maahisen emäntä, jonka  lasta sie olet rääkäny." Sitten vaimo sylkäisi  kotaan ja jatkoi: "Thyi senthään, ku sie viittit minun lapsele niin paha olla! Kyllä se vain semmonen on  ko sinunki lapsesi. Mie piin sinun lasta ku ommaani. Mutta jos kolme  päivää olis keriny  kulua, niin kyllä mie olisin sulle näyttäny! Et olisi saanu lastasti sinä ilmoisna ikänä!" "Älä hauku, naara! Miksi koskit minun lapsheeni? Vasta mie pahoin piän, jos toisen kerran vaihetat", huusi  Priita-Kaisa, mutta samassa Maahiainen jo katosi. Sen koomin ei Maahiainen koskenut Priita-Kaisan lapsiin.( Mimmi Utterström, Kalske 2000: 59– 61)


HAKOVUOTEELLA
Muoniolainen Vasara-äijä kulki pyynnissä. Ilta hämärsi. Piti laittaa yöasento, rakentaa nuotio. Sen loisteessa ukko mukelteli einepalaansa. Tuuli tohisi, yltyvän tuntui. Sen kun. Äijä sulki kontin, kellahti haoille ja samassa siemasi unen. Äkkiä luomet rupesivat räpyttelemään, sillä  kuulosti, kuin olisi ääni jostakin äyskäissyt: – Siirry pois! Vanha mies tarvitsee makuupaikkasi! Vasara-äijä kokistautui, siristeli silmiään, höristeli korviaan. Ei näy mitään. Ei   kuulunut. No, tuulen puhketta kylläkin, mutta  välipä sille. Ruumis laskeutui jälleen lakoon. Silmälaudat lupsahtivat. Nenä  alkoi tuhista ja  kurkku urista. Vaan äkistipä  taas äijä kavahti, nyt istualleen ihan. Silmät harillaan pälyilivät. Ei ukko ollut uneksinut, mutta jälleen karjaisun kuullut: – Siirry pois ja hopusti sittenkin!  Vanha mies tarvitsee makuupaikkasi! Samassa tuuli ulahti. Vierellä komottava honka  rusahti. Häthätää ehti mies loikata sivuun,  kun puu pahasti  parkaisi  ja  rojahti  maahan. Makuuhavut  pelmahtivat. Nuotiosta roiskahtivat kipunat, tuprahtivat tulipuut. "Vanha mies" pötkistyi hakovuoteelle. Vasara-äijä sai lähteä kalppimaan yöasennoltaan. Vaan varjeltuipa henkiriepu. (K. J. Aiheet T. I. Itkosen teoksesta Suomen lappalaiset)